Mikä meitä nuoria, parikymppisiä sinkkuja vaivaa? Meillä on useita profiileita netissä seuranhakupalstoilla. Juoksemme baareissa etsimässä sitä oikeaa epätoivoisesti. Kavereiden sinkkukaverit käydään läpi ja mielessä ehditään yksien treffien jälkeen maalata kauniita ruusunpunaisia unelmia. Valitamme yksinäisyyttä ja seurustelukumppanin puutetta. Kamala kiire, koska halutaan nuorena naimisiin ja lapsia. Keskustelupalstoilla ihmetellään "miksi ei kelpaa kenellekään"? Etsitään ohjeita ja neuvoja miehen iskemiseen ja tiedustellaan naisten mieltymyksistä. Eletään mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin.

Kyllä minultakin löytyy jonkinlainen profiili seuranhakupalstalta. Kavereiden kavereitakin on kokeiltu ja baareissakin tulee käytyä. Mutta en minä mitään erityistä etsi. Nautin yksinäisyydestäni. Koitan löytää siitä hyvät puolet. Kukaan ei varasta peittoani yöllä, kenellekään ei tarvitse soittaa, jos meneekin myöhään eikä minun televisiostani tule urheilua. Saan mennä elokuviin katsomaan juuri niitä elokuvia joita haluan. Ja jos haluan ostaa 300 euron kengät, niin siitä kärsin vain minä. Ehkä olen jonkun mielestä itsekäs, mutta mielestäni saankin olla, koska ainut kenelle olen tilivelvollinen olen minä itse. Minä itse myös siivoan, pesen pyykkini, laitan omat ruokani ja ansaitsen omat rahani. Minä itse olen vastuussa itsestäni eikä minulla ole ketään herättämässä aamulla, jos kello ei soikaan(saapahan joskus nukkua vähän pidempään:)). Mutta minä pidän siitä. Minä voin käydä elokuvissa tai kahvilla yksin. Voin hyvin mennä yksin syömään tai yhdelle. Minusta se ei ole säälittävää. Minusta se on täysin normaalia.

Kaipaisin minäkin joskus lämpimään kainaloon tai olisi ihana mennä kotiin ja ruoka olisi valmista(pizzaa voi aina hakea;)). Mutta minun elämäni ei juuri nyt ole sellaista. Minun elämäni on tälläistä ja hyväksyn sen täysin. Olen vasta vähän yli 20-vuotias ja minulla on noin 60 vuotta vielä aikaa. Jos prinssini kävelee tuosta ovesta nyt sisään, niin minulla on aika monta vuotta aikaa elää sitä ah niin ihanaa parisuhde-elämää. Mutta koska se on hyvin epätodennäköistä, että tyydyn kyllä siihenkin, että saan viettää hänen kanssaan vähemmän aikaa. Elämä harvemmin menee täysin suunnitelmien mukaan, niin miksi stressata tässä vaiheessa? Ei elämä ole yhtään sen helpompaa parisuhteessa kuin yksin. Se on erilaista.